Riskeistä piittaamatonta metsänhoitoa

Muistan, kun isäukkoni suuntasi muiden metolaisten kanssa 1980-luvulla retkille Saksan happosateista kärsineisiin metsiin. Vanhan liiton metsäammattilaiset eivät vakuuttuneet happaman laskeuman vaikutuksista vaan luettelivat liudan puutteita saksalaisessa metsänhoidossa.

Nyt Saksan, kuten muunkin Keski-Euroopan kuusikot kärsivät jälleen. Tosin tuhojen mittakaava on aivan eri luokkaa. Siinä kun 1980-luvun ongelmat olivat paikallisia, nyt tuhot ovat totaalisia.

Eikä kenenkään tarvitse jäpittää, että tuhot aiheutuivat suomalaissilmin huonosta metsänhoidosta. Meikäläisittäin runsaisiin sademääriin tottuneet kuusikot eivät ole kestäneet vuosia jatkunutta kuivuutta. Tässä esimakua ilmastonmuutoksesta.

Toisaalta saksalainen metsänhoito on arvatenkin yleisen mielipiteen ja metsien runsaan virkistyskäytön paineessa kehittynyt idylliseen suuntaan, jossa riskit on sivuutettu.

Nyt kuolemaa tekevien kuusikoiden kohtalo linjattiin oikeastaan jo silloin, kun ne istutettiin sodan aikaisten ja jälkeisten suurhakkuiden jälkeen.

Kuusia istutettiin alueille, jossa se ei ole luontainen puulaji. Tämä sinällään on ymmärrettävää, tuottaahan kuusi puuta suunnilleen tuplasti paikallisiin lehtimetsiin verrattuna. Riskiä syvensi vielä se, että siemeniä hankittiin sieltä mistä satuttiin saamaan eikä kuusialkuperien kestävyydelle omistettu suuriakaan ajatuksia.

Tältä osin riskeistä piittaamattomuuden voi antaa anteeksi. On varmastikin ollut pakko oikoa yhdessä jos toisessakin mutkassa, kun sodan raunioittamaa Saksaa on jälleenrakennettu.

Saksalaisen tradition mukaisesti kuusi-istutukset, selkosuomeksi plantaasit, on alusta alkaen kasvatettu hyvin taajoina kasvustoina eikä niitä juuri ole harvennettu. Näin toimitaan edelleen. Kuuset ovat riukuuntuneita ja oksistoa on vähän.

En tiedä, paljonko sakea kasvatusasento alentaa kuusten kestokykyä, mutta varmuudella runkojen järeytyminen on viivästynyt. Tämä on vienyt mahdollisuuden edes teoriassa harkita kiertoaikojen lyhentämistä, mitä saksalaiset eivät toisaalta ole ajatelleetkaan tehdä, koska he rakastavat vihantia kuusikoitaan – tai rakastivat, nyt niitä ei enää monin paikoin ole.

Riskiä pahentaa entisestään se, että eurooppalaisen metsänhoidon syntysijoilla Thuringenissa valtaosa varttuneista kuusista on lahoja. Näin siksi, että monin paikoin saksanhirvi- ja kauriskannat ovat ylisuuria ja eläimet kaluavat systemaattisesti kuusten tyvet. Ja juurikääpä kiittää.

Lahovikaiset puut ovat entistäkin alttiimpia kuivuudelle. Kun juuri on laho, ei puun latvaan nouse vettä ja sen jälkeen ”keefferi”, alias kirjanpainaja, tekee näreparasta selvää…

Tässä asiassa suomalaisilla ei ole paljon kanttia virnuilla saksalaisille. Hirvikantoja kasvatetaan meilläkin ensisijaisesti metsästyksen ehdoilla. Käytännössä rauduskoivun tai edes männyn viljely esimerkiksi lahonsyömän kuusikon jälkeen läheskään aina ole mahdollista, koska taimet syötäisiin. On suuri vaara, että maksamme tämän kalliisti tulevaisuudessa.

Kaikeksi lopuksi saksalaiset ovat linjanneet, ettei 80-vuotiaita istutuskuusikoita varsinaisesti olisi uudistettu. Sen sijaan niitä piti käsitellä jatkuvan kasvatuksen mukaisesti poimien isoja puita sieltä täältä ottaen. Tämä idea jäi ajatuksen asteelle, koska kirjanpainaja leimaa nyt kuusikoita niin isolla kirveellä, ettei metsän reunakaan enää joka paikassa siinnä aukon toisella laidalla.

Vaaran merkit ovat ilmeiset myös meillä. Menkää katsomaan Kuopion Puijolle, Jyväskylän Laajavuoreen tai itäiselle Uudellemaalle, näette paljon vanhoja kuolleita kuusia. Enää ei tarvita kuin yksi paha myrsky tai lumituho Etelä-Suomeen, niin meillä on käsissämme pysäyttämätön katastrofi…

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.